Poliittisissa puheissa puhutaan paljon tuloerojen kaventamisesta. Siis siitä toiveesta, että vain rikkaat eivät rikastu, vaan myös pienituloisimmat pärjäävät. Toiveena on, että meillä kaikilla olisi mahdollisuus elää hyvää elämää Suomessa.
Hyvä elämä on esimerkiksi sitä, että voi tehdä työtä, jonka ansioilla voi elättää itsensä ja perheensä. En ole kateellinen miljonääreille, hienoa että heitä on Suomessa. Mutta olen huolissani siitä, kuinka työssäkäyvien köyhyys yleistyy.
Muutama vuosi sitten tehdyn tutkimuksen mukaan meillä oli jo ennen koronapandemiaa jopa puoli miljoonaa työssäkäyvää, jotka elävät köyhyydessä.
Vuodesta 2011 alkaen sovitellun päivärahan saajien määrä on kasvanut. Siis niiden ihmisten määrä, joiden työstä saadut ansiot eivät riitä elämiseen, vaan he tarvitsevat yhteiskunnan tukea selvitäkseen normaalista elämästä, vaikka ovat myös työssä. Moni heistä tekee vastentahtoisesti pätkä- ja osa-aikatyötä matalapalkkaisilla aloilla.
Näistä puhutaan aivan liian vähän.
Tästä syksystä on tulossa työmarkkinatilanteen osalta erittäin mielenkiintoinen.
En ole voinut olla seuraamatta UPM:n ulostulostuloja työehtosopimusneuvotteluiden lähentyessä. Siellä eläkeiän ylittäneet Björn Wahlroos ja Jussi Pesonen kalistelevat miekkojaan ja haluavat jättää jälkensä työmarkkina-asioiden historiaan rapauttamalla sen totaalisesti. Palkanalennuksista ei puhuta suoraan, mutta ne ovat selvästi rivienvälistä luettavissa.
Maailmalla on keskusteltu viime vuosina ammattiyhdistysliikkeen vaikutuksista tuloerojen kaventamiseen. Tutkimustulosten mukaan esimerkiksi OECD-maissa ammattiyhdistysliike toimii tuloeroja kaventavasti.
Tuloerojen on todettu kaventuvan enemmän, jos sekä työehtosopimusten kattavuus, että järjestäytyminen ovat korkealla tasolla. Tämän lisäksi ammattiyhdistysliikkeen toiminnan on todettu vähentävän köyhyyttä ja köyhyysrajan alapuolella elävien ihmisten määrää.
Kaikkien näiden seikkojen valossa on vaikea ymmärtää, miksi joku työnantajista haluaa rapauttaa työmarkkinoita ja viedä kymmeniä vuosia taaksepäin.
Vientiteollisuus on kiistatta meidän kansantaloutemme kannalta äärimmäisen tärkeä. Emme voisi olla keskustelemassa hoitajien palkkojen nostamisesta tai nopeasta hoitoon pääsystä, jos vientiteollisuudestamme saadut veroeurot eivät kilahtaisi valtion kassaan.
Onko nyt kuitenkin niin, että miljonäärien kosketus normaaliin elämään on niin sumentunut, että lasiseinien sisäpuolella ei enää tunnisteta, mitä oikeita vaikutuksia palkkojen alentaminen ja työehtojen huonontaminen tuo tullessaan.
Tiedän, että iso osa työnantajista toimii oikeudenmukaisesti ja haluaa jatkossakin neuvotella työehdoista luottamusmiesten ja ammattijärjestöjen kanssa. Totta on myös, että teollisuuden palkat ovat monilta osin kilpailukykyisiä ja hyviä.
Mutta huolta herättää se, että ajatusmalli sanelupolitiikasta ja työntekijöiden kyykyttämisestä saisi jalansijaa tai leviäisi jo ennestään alhaisen palkkatason aloille.
Toivon sydämestäni, että syksyn työmarkkinaneuvottelut saadaan lopulta neuvoteltua yhdessä työntekijöiden ja työnantajien kanssa sopuisasti toisia kuunnellen, kaikissa yrityksissä ja eri aloilla.
Voimme olla todella iloisia niistä uutisista, kuinka vientiteollisuus on alkanut vetämään, työllisyys parantunut ja ihmisten luottamus omaan talouteen kasvanut. Suomalaiset työntekijät ansaitsevat veristen taisteluiden sijaan yhdessä sopimista.
Toiveissa on, että lasitorneista osataan huomata, kuinka positiivisesti kilpailukykyyn vaikuttaa se, että työntekijöitä arvostetaan ja heihin luotetaan.
Kirjoitus on julkaistu sanomalehti Keskisuomalaisessa 11.09.2021
Viimeisimmät kommentit